Helteiden hellimä Itä-Suomi on kovin unelias Brysselin jälkeen. Aivan kuin maailman tahti olisi hidastunut, päivät rauhallisempia, oudon verkkaisia. Hälytysajoneuvojen ääniä ei kuulu, autolla ajaessani katselen tyytyväisen näköisiä hevosia ja lehmiä, joiden karva kiiltelee auringossa kullanhohtoisena.
Kotiin tullessani nyrpistin nenääni ja kysyin, mikä haju tämä on, tämä paha haju. Maaseudun hajuhan se on: maan, metsän, lannan ja peltojen tuoksu. Hetkeksi unohtunut. Siihen tottuu nopeasti, nyt en enää edes huomaa hajua, ainakaan kokoaikaisesti.
Katselen marraskuuta puolen vuoden takaa. Muistelen jännitystä ja odotusta, unelman toteutumista. Hymyn, pikkusiskoni halaamisen junan portailla, kylmän tuulen, joka saatteli minut matkaan. Muistan lentomatkan, jolloin tunsin olevani vapaa, ihastelin välilaskun aikana lentokoneen ikkunasta näkyviä Saksan idyllisiä maalaismaisemia, huokaisin ihastuksesta niille.
Au pairius oli yksi iso unelmani, ja sen toteuttaminen jännitti paljon. Haave Au pairiudesta ei jättänyt kuitenkaan rauhaan viime syksynä, kun suunnittelin ohjelmaa keväälle. Olen todella iloinen, että toteutin haaveeni, unelman. Epäröin, miten paljon epäröinkään etsiessäni perhettä ja miettiessäni muutaman perheen väliltä. Kuitenkin, tehtyäni päätöksen, sovittuamme hostperheen kanssa, että tulisin heille, minut valtasi yhtenä iltana rauhallinen varmuus, varmuus siitä, että valintani oli oikea ja päätös Au pairiksi lähtemisestä hyvä.
Niin se olikin. Kulunut kevät oli upea, silmiä avartava, matkustelun täyteinen. Sain tutustua muihin mahtaviin Au pair-tyttöihin, ihmettelin kulttuurien ja ihmisten paljoutta, testasin erilaisia kahviloita ja ennen kaikkea sain viettää aikaa hostperheen ihanan lapsen kanssa, elää arkea hostperheessä. Olen kiitollinen, onnellinen kaikesta mitä sain kokea, ikävöin kevättä ja Belgiaa. Kuten ajattelinkin, kevät tuntuu jälkeenpäin unenomaiselta. Sellaiseltahan toteutuneet unelmat usein jälkeenpäin tuntuvatkin.
Tällä viikolla sain sen, josta usein puhutaan. Paksun kirjeen yliopistosta. Aluksi olin vain hämmentynyt, todella hämmentynyt, sitten muistin, että teinhän minä paljon töitä, luin pääsykoeaineistoa väsymykseen asti.
Niinpä syksy tuo tullessaan jälleen muutoksia, tuntemattoman opiskelukaupungin, hyppäyksen kaikkeen uuteen. Ei ihme, että sekin jännittää, saa pienen peruutusvaiheen päälle.
Lopulta asennoidun kaikkeen samalla tavoin kuin ulkomailla lähtemiseen: muutan, lähden matkaan avoimena, uteliaana, myös innostuneena. Uudet seikkailut odottavat, aivan pian on jo syksy, tuulee, lehdet kellastuvat ja minä pakkaan tavarani, lähden, lähden kauas kotoa. Se on uusi alku, uuden sivun alku, niin kuin siskoni kerran sanoi.
Ja olenkohan valmis? Luulen niin. Hiljalleen minut saavuttaa sama varmuus kuin puoli vuotta sitten. Kyllä, tämä on seuraava askel. Tämän askeleen otettuani olen viisaampi, olen oppinut paljon.
Nyt odotan hellepäivää, katselen lepäävää maalaismaisemaa, toivon hyvää mustikkasatoa ja suunnittelen tallireissua pienten, suloisten ponien luo: sen pienen kirjavan tamman ja rautiaan, liinaharjaisen ruunan luo. Vielä olen hetken vapaa.
