Katselin
puita Brysselin kuninkaallisessa puistossa, huomasin kauniin vaalean ruskean
collien, joka tepsutteli omistajansa kanssa ohitseni. Niin onnellisen näköinen
oli tuo tuuheaturkkinen eläin, silmät sirrillään, katse menosuuntaan.
Kaksi nuorta
pyöräilevää miestä ajoi ohitseni, toinen heistä hiljensi ja pysähtyi luokseni
kysyen tietä kuninkaan palatsille. Vastasin, etten tiennyt, mies taas kysyi
olenko paikallisia asukkaita. Vastasin kieltävästi, ja sitten mies toivotti
hyvät päivänjatkot. Niinkin pieni asia, lyhyt tuokio englanniksi, sai hyvälle
tuulelle. Juuri siksi, että minä olin rento oma itseni, ja mies tuli paikalle
niin yllättäen etten ehtinyt jännittää huonoa englantiani. Ja niin, ollessani
rento, englantikin sujui paljon paremmin, luontevammin.
Istahdin
penkille. Maistoin käsintehtyä belgialaista suklaata, siinä hetken aikaa
pyörittyäni. Makeaa, mutta erittäin hyvää.
Tummatukkainen
mies tuli kysymään jotain ranskaksi. Vastasin, että en puhu lainkaan ranskaa ja
englantiakin vain hiukan. Mies ei ilmeisesti puhunut englantia, sillä hän
pahoitteli ja jatkoi matkaansa.
Ranskan kieli. Iloisia, sukkelasti puhuvia
brysseliläisiä. Oven avaamisessa auttava naapuri, joka tervehtii sanoin
Bonjour, minä vastaan hymyillen samoin ja kiitän avusta. Ja myös niitä Brysselin
asukkaita, joille suurkaupunki on pukenut harmaan välinpitämättömyyden. Metrossa
tympääntyneesti ympärilleen katselevia ihmisiä, joiden huomion herätän olemalla
hiukan liian innokas Metrosta poistuva matkustaja. Kyllä, matkustan juuri ensimmäistä
kertaa yksin Metrolla, joten saatan olla hiukan hermostunut.
Täällä
todella sataa. Kiersin Parc du Cinquantenairea juosten vesisateessa. Välillä
jokunen lätäkkö yllätti minut himmeiden katulamppujen valoissa. Suomessa juuri
kukaan ei lenkkeile sellaisessa säässä kahdeksan aikaan, mutta täällä
Brysselissä lukuisat lenkkeilijät hölkkäsivät ohitseni, osa porukassa, osa
yksikseen.
Hetkittäin
tämä kaikki tuntuu unelta. Olen täällä, EU:n pääkaupungissa, kaukana kodista ja
perheestä. Totta se kuitenkin on, ja minä todella haluan tehdä tämän hyvin.
Haluan nähdä uusia paikkoja, hoitaa työtehtäväni mallikkaasti, saada uusia
ystäviä ja oppia ranskaa ja englantia.
Tiedättekö,
lennolla sattui yksi hassu juttu. Lensin
Lufthansalla, ja lentoa varatessa jo huomasin, että viimeisimpiä paikkoja
viedään. Niinpä Helsinki –Vantaan lipuntarkastuksessa ennen koneeseen menoa
virkailija ottikin esiin uuden lipun ja sanoi, että ”Sä matkustat nyt
bisnes-luokassa”. Istumapaikkani ja lippuni oli siis vaihtunut yllättäen, lento
oli ilmeisesti buukattu liian täyteen. Mikä onni, että sain kuitenkin liput!
Busines-luokassa,
lentokoneen etuosassa, tuli hetkittäin outo olo siitä, että olen kyllä nyt
aivan väärässä paikassa. Kiireisen ja itsevarman oloinen liikemies istui
vieressäni ja halusi vain ”tuoretta ruokaa”, ei siis lentokoneaamiaista. Minä
sen sijaan tilasin aamiaisen ja ihmettelin odottamatonta ylellisyyttä. Penkit
olivat todella mukavat, ja lentoemäntä tai oikeastaan isäntä parveili jopa
rasittavuuteen asti palvelemassa meitä, busines- luokan matkustajia. ;)
Tämä blogi
kertoo au pair- arjestani, haaveista ja unelmista. Kieli voi vaihdella
suurestikin, välillä ajatukset voivat kulkea runon muodossa, välillä tarinan.
Blogi kertoo tytöstä, joka haaveili kauan, ja päätti sitten toteuttaa
unelmansa, vaikka osa haasteista tuntuivatkin liian suurilta. Aivan kaverini
sanoin: ”Lentääkseen täytyy rohkeuden olla hiukan pelkoa suurempi.” Niin juuri,
siitä minunkin kohdallani on kyse.
