Onnikin voi itkettää

Onnikin voi itkettää.

Olen viettänyt ihanan päivän Antwerpenissa, ja tajuan jo nyt, kuinka ikävä minulla tulee tätä kaikkea, kun tämä puolivuotinen loppuu. Joskus onnen tajuaa jo silloin, kun sen saa kokea, ja se tuntuu pelottavan hauraalta, viiltävältä ja ihanalta samaan aikaan. Haikealta ennen kaikkea.

Olen löytänyt ihanan hostperheen, minua arvostetaan sellaisena kuin olen, saan olla se joka olen. Luotan näihin ihmisiin, minun on helppo olla heidän kanssaan kunhan unohdan ujouteni. Perheen lapsi on ihastuttava, suloinen pieni ihminen, joka kysyy, onko minulla Suomessa lapsia, tai, että missä minun äitini on.

Brysseli. Ihmisvilinä, erilaiset kansallisuudet, täpötäysi metro. Poliisit tarkastamassa matkakortteja, ja silloinkin olen aivan rauhallinen.

Antwerpen. Kaunis kaupunki. Upea katedraali, täynnä kuuluisan maalarin töitä. Hymyilevä myyjä TheBodyShopissa. Voimakkaan makuinen kala-katkarapukeitto leivän kera. Värikäs, boheemi kahvila, joka on täynnä ihmisiä ja puheensorinaa. Kahvilan uskomattoman hyvä, pehmeä omenatee ja marjatorttu saa huokaamaan ihastuksesta. Kauniit, vanhat rakennukset, joita valokuvaan. Ihastuttava pieni leipäkauppa, jonka asiakasjono ulottuu kadulle saakka. Nauravat rakastavaiset kadulla.

Jos en kirjoita nyt, olen siitä todella harmissani myöhemmin. Nämä ajatukset ja tunteet, tämä kokemus haluaa tulla muistetuksi. Haluan muistaa tämän talven ja kevään, ainakin osan siitä, palasia eletystä unelmasta. Minä tahdon. Nauran, itken, hymyilen tälle kaikelle. Olen hiljaa onnellinen.