Rauhallinen
ekokahvila Brysselissä. On ilta, ulkona hämärtää, ja kahvilassa on enää vain muutamia asiakkaita, jotka istuskelevat pöydissä keskustellen rennosti.
Minä ja ystäväni istumme siellä myös, olemme lopettelemassa syömistä, minä olen syönyt juuri mascarpone-jälkiruokani, hän juonut hedelmäsmoothiensa. Käytämme molemmat kahvilan ilmaista nettiä kännyköillämme, hymyilemme, meillä ei ole mihinkään kiire.
Hän saapuu viereeni aivan huomaamatta. Pitkä ihminen, kulkurin olemus. Harmaat, hapsuiset, ylikasvaneet hiukset. Parkkiintuneet, vaihtelevan sään muovaamat kasvot, ja kenties jonkin muunkin. Repaleiset vaatteet, useita vaatekerroksia, mustat kynsikkäät. Hän on epätavallisen pitkä nainen, naiseksi häntä ainakin luulen.
Nainen kysyy minulta jotain ranskaksi. Vastaan, että en ymmärrä ranskaa, ja silloin hän osoittaa edessäni olevaa kuittia, ja kysyy sitä itselleen. Niin, tietenkin, kuittia tarvitaan vessassa käyntiä varten. Minä ojennan kuitin hänelle, enhän sitä itselleni tarvitse. Nainen ottaa kuitin, mutisee jotain kiitokseksi ja kääntyy kohti alakertaan vieviä portaita, vessaan.
Ystäväni sanoo, että huomasinko, miten likaiset kädet hänellä oli. Kyllä, huomasinhan minä, mutta hänestä lähtevä haju oli sekin voimakas. Sanon, että olen järkyttynyt, tosiaan olen järkyttynyt kahden erilaisen maailman törmäämisestä, köyhyydestä joka on silmiinpistävää.
Nousemme tuoleiltamme, puemme takit yllemme ja siirrymme kadulle. Kahvilan edessä seisoo tottuneesti hiljaa ponin kokoinen koira, valtavassa turkissaan. Koira katselee ruskeilla vaikeasti tulkittavilla silmillään ekokahvilan sisälle. Suuren eläimen ulkomuodossa on jotain surullista. Koiran vieressä on pyörä ja ruskea kangaskassi tavaraa täynnä.Tämän täytyy olla sen naisen koira, sanon ystävälleni. Nuo kaksi ovat selkeästi parivaljakko, siltä he näyttävät, sitä he ovat. Kadun asukkaita molemmat.
Metroasemalle palatessamme keskustelemme yhteiskunnasta, empatiasta, sosiaaliturvasta, kodittomista. Minä olen mietteliäs, metrotunnelin voimakas haju tuntuu pistävältä nenääni, koditon tunnelin reunalla istuva mies huutaa jotain ohikulkeville ihmisille.
Bryssseli on valottanut synkempää puoltaan jälleen kerran, sitä, joka ei ole aivan niin kaunis. Samaan aikaan kun turistit vaeltavat ympäri maailmaa katsomaan kaunista Grand Place- aukiota ja kiireiset pukumiehet ja naiset kulkevat salkkuineen Eurooppakaupungin tärkeiden lasirakennusten ympärillä, lukuisat kodittomat elävät omaa elämäänsä kadulla. Kerjäläiset huutavat ranskaksi ihmisiltä rahaa, he, joita yritän olla katsomatta. Kodittomat majailevat milloin missäkin, usein metroasemilla, usein katujen reunoilla huopineen, nyssykköineen, koirineen. Saan kuulla ystävältäni erään kodittoman miehen hakkaavan koiriaan julkisesti. Sitä näkyä en tahdo edes ajatella.. Muutaman kerran olen kulkenut kodittomien ruokajonon ohi, olen nähnyt pitkän resuisen joukon jonottavan tarjoiltavaa keittoa.
Olen tottumaton tälle kaikelle, se järkyttää ja hämmentää minua. Mikä on näiden kaikkien ihmisten tarina, sitä en tiedä. Vielä en osaa sulkea silmiäni kaikelta tältä.
