Pieni ihminen

Kun keinot ovat lopussa, suostuttelutaidot ruosteessa, kokeilen tapaa erilaista.

Polvistun hänen tasolleen, sanon olevani hevonen. Tule selkääni pieni ihminen, hevonen puhelee.

Ja pieni ihminen tulee, pyyhkii vastarinnan kyyneleet, kapuaa selkään, istuu väsyneenäkin innoissaan,
hymyillen. 

Sitten hevonen toivoo lapsen etsivän mieluisan sadun. 
Satu löytyy ja hevonen lukee sen. Hän kuuntelee levollisena, silmissään jo tulevat unet.

Hetkisiä myöhemmin huoneesta kuuluu vain tasainen tuhina. Nukkuvan lapsen rauhallisuutta, kauneutta hetken katseltuaan hevonen jättää varovaisesti oven raolleen. 

Hevonenkin voisi nukahtaa,
mutta siihen tarvittaisiin nukkumatti. 

Useampia. 

Polkuja

Hyvää kuuluu blogin hiljaiselosta huolimatta. Sadetta, kauppareissu, musiikkia, opiskelua. Sitä tämäkin aamu on sisältänyt, niin kuin lukuisat aiemmatkin aamut viime aikoina. 

Tällä hetkellä kaikki tarmo, tahto suuntautuu tuleviin pääsykokeisiin, joihin on aikaa vain hetki, pelottavan vähän. Voi kuinka toivonkaan, että aika on ollut riittävä. Toivon, niin paljon toivon, että ehdin oppia materiaalini tarvittavan hyvin. Sitä on melkein mahdoton vielä tietää. Parhaani teen, sen todella aion tehdä. 

Unelmat ja todellisuus. Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, miten erilaisia ne kaksi ovat. Ne saavatkin olla. Olen unelmoija, ja kai juuri siksi pidän tarinoista, sillä niissä kaikki on mahdollista. Kauniimpaa. 

Au pairina olostakin haaveilin kauan, se oli iso unelmani, joka ei syystä tai toisesta jättänyt minua rauhaan viime syksynä. Yleensä isoista unelmista en osaakaan päästää irti, haluan toteuttaa ne, vaikka järki taistelisikin vastaan.

Kuvittelin kaiken täällä Belgiassa erilaiseksi.
Ja kuitenkin tämä on ollut todella ihanaa aikaa. Erilaista kuin haaveissa, mutta todellista, onnellista. Maailma on avautunut eteeni uudella tavalla. Enää en pelkää ollenkaan niin paljon, olen rohkeampi. 

Millaista onkaan palata kotiin lähes puolen vuoden jälkeen? Vaikea kysymys. 

En ole voinut unohtaa pikkuruista kotikylää, en tuttuja peltoja, maaseudun verkkaisuutta, jopa lannan hajua. En sitä, kuinka kuljin peltoreittejä tuuli, kännykän musiikki ja ympäristön rauhallisuus seuranani. 

On mahtavaa nähdä kaikkia rakkaita pitkästä aikaa. Samalla se on hiukan outoakin, jännittävää. Ovatko he muuttuneet, olenko minä muuttunut? Olenhan minä, ja ovat varmasti hekin. Millainen tärkeiden,tuttujen ja samalla muuttuneiden ihmisten kohtaaminen tulee olemaan, sen näen pian. 

Pääsykoestressiä helpottaa lenkkeily ja kaunis, vehreä puisto. Yhtenä iltana ajattelin ensin juosta, mutta tunsin oloni vain surulliseksi ja väsyneeksi, voimattomaksi. Päätinkin sitten vain kävellä reippaasti, rauhoittua. Kuljin sateisessa puistossa kiireettä. 

Aurinko esittäytyi pilvien takaa tuoden kullanhohtoista väriään puiston ylle. Sen lempeät säteet loivat kuin käytävän, portin eteeni, kun laskeuduin puiston portaita alaspäin. Silloin ajattelin, että kyllä, kuljen oikeaa tietä pitkin. Lopulta asiat järjestyvät. 

Jälkiä hiekassa

Kokonainen. Puolikas.

Jälkiä hiekassa,
jälkiä, jotka pyyhkiytyvät pian pois.
Heiluva heinä,
vaatimaton, oljenkeltainen.
Purjehtivat pilvet, 
kasaantuvat kerroksiksi,
muodostaen merkillisiä kuvioita.
Yksin olo vai yksinäisyys,
hippusen kai molempia? 

Rannalle ajautunut kaisla kutittaa,
kivi on kova allani,
tuuli sekoittaa hiukseni,
tekee ne takkuisiksi. 
Ei epämukavuudella, karheudella ole väliä, 
kun kuulen oman ääneni,
luonnon äänet..

Kello on pysähtynyt tähän, 
tikittää samat sekunnit uudestaan 
sillä  ranta, luonto on muuttumaton.

On hyvä olla hiljaa