Katselen iltateen äärellä ulos; taukoamattoman oloista sadetta, naapurien ihastuttavia, vanhoja, vastapäisiä asuntoja. Olen hetkonen sitten käynyt lenkillä, juossut sateessa itseni märäksi muutamien muiden lenkkeilijöiden joukossa. Kesäsade ei onneksi ole kylmä, lempeästi se valui poskiani pitkin, kasteli hiukseni.
Päivä on ollut harmaa ja olemme olleet lapsen kanssa sisällä leikkimässä. Sade ei hellittänyt kuin hetkittäin. Meillä oli hieno päivä, rakensimme junarataa, pelleilimme, luimme sadun ennen päiväunia. Tavallista, mutta siksi niin ihanaa. Kun hän spontaanisti halasi minua, tai kun hän nauroi keittiössä kohoavalle taikinalle, ajattelin, tiedän, että minulla tulee häntä kova ikävä. Tunnen sen jo nyt.
Siinä juodessani kuumaa teekupillista, ajattelin, että nauti, nauti tästä vielä. Kohta aika loppuu, liian pian.
Sillä arjen keskelle piiloutuu onni. Päivien arkipäiväisyyksissä on tuttuutta, turvallisuutta, josta tulisi muistaa myös nauttia. Täällä Brysselissä elämä on asettunut uomiinsa, olen ollut ja olen onnellinen täällä. Kotiutuminen vei toki aikansa: muistan sen kolkon tyhjyyden iltaisin ennen nukahtamista pahimman Suomen kaipuun aikaan, tai sen raastavan, rikkinäisen olon, itkun, joka ei olisi loppunut lainkaan silloin kun siskoni lähtivät Belgiasta.
Nyt tämä kaupunki on kodikas. Koti-ikävä ei juuri vaivaa ja suhteellisen tiiviin yhteydenpidon ansiosta perhe tuntuu olevan koko ajan lähelläni.
En haluaisi lähteä täältä ensi kuun alussa, vaikka samaan aikaan vahva tunne sanoo, että on aika palata Suomeen. Olen ollut kauan erossa perheessä ja ystävistä, ja myös tulevassa syksyssä on järjesteltävää. Samalla kotiinpaluu on muutos, ja se ei välttämättä tule olemaan aivan mutkaton. Suomeen palaaminen ei ole välttämättä helppoa.
Mutta niinpä se, mitä voin tehdä, on nauttia hetkistä, päivistä, tästä Au pair-aikani viimeisestä kuukaudesta. Olen viihtynyt paremmin kuin olisin voinut kuvitellakaan ja olen kiitollinen siitä. Tämä on ollut upea, hieno kevät.
Ja vaikka haikeus valtaa minut jo ennen jäähyväisiä, se saakin olla niin. Sellainen ikävöijä olen ollut aina.
Toivon painavani mieleeni tämän kevään, arkipäiväiset hetket, ne hienot ja myös vaikeammatkin.
Juuri nyt elämä on kaunis, haikeudenkin lomassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti