Uusi blogi & muutama sana Au pairiudesta

Tämä oli blogi Au pair- keväästäni, ajasta Belgiassa. Nyt kun se aika on ohi, tuntuu luonnolliselta jättää tämä blogi taakseni ja luoda uusi Turun ajalle, opiskeluelämälle. Haluan uudistua, uuden ajan edessä aloitan bloginkin puhtaalta pöydältä.

Niinpä voitte tutustua uuteen vielä kovin keskeneräiseen blogiini nimeltä Laivat jotka kuiskivat . Toivoakseni löydän kirjoittamisesta ja luovuudestani aivan uusia kerroksia kirjallisuuden opiskeluni ja oman elämän myötä. Nyt on fiktiivisempien, rohkeidenkin kokeilujen aika. 

Mitä sanoisinkaan sinulle, joka haaveilet Au pairina olosta? Sanoisin, että lähde, koe, elä, rakastu elämään ja uuteen kulttuuriin ympärilläsi. Ehkäpä romanttisesti, dramatisoidenkin sanottuna niin, mutta kyllä, Au pairina olo on hieno kokemus, joka kasvattaa. 

Kun olet tehnyt tuon tärkeän päätöksen lähtemisestä, pidä mielessäsi muutama asia. Valitse perheesi huolella, sillä hostperheessä ovat ne ihmiset, joiden kanssa tulet olemaan eniten tekemisissä koko aikana. Heidänhän kanssaan jaat arjen. Henkilökemioilla on valtava merkitys, on tärkeää, että tulette hyvin toimeen ja viihdytte toistenne seurassa. Parhaimmillaan tulet jakamaan monia näkemyksiä, ajatuksia hostperheesi kanssa ja pitämään hauskaa, eikä sillä ole niinkään väliä, vaikka ikäeronne olisi suuri. 

Au pair-elämästä vielä muutama vinkki minun näkökulmastani. Ole aktiivinen, hanki uusia ystäviä ja tuttavuuksia avoimin silmin. Ystävät ovat tärkeitä viihtymisesi kannalta. Yksinäisyys on erityisen raskasta ulkomailla, kun perheesikin on lentomatkan päässä. 

Sen lisäksi muistathan, että kotiutuminen vie aikaa. Aluksi kaikki voi tuntua hankalalta ja olet väsynyt, mutta hyvät yöunet auttavat ja hiljalleen arki asettuu uomiinsa. 

                                                   

Sacre Cour, Pariisi 

Au pairius on stressaava ja rankkakin prosessi aluksi, mutta se myös antaa paljon. Se on seikkailu, joka on jokaisella erilainen. Siitä ajasta tulee sinun ja hostperheesi näköinen. Nauti siis kaikesta, hymyile, naura alun töppäyksille ja anna uusien kokemusten viedä mukanaan! En ole katunut hetkeäkään, että lähdin. Sydämeni tiesi kaiken aikaa, että halusin lähteä. 

Muistoissani säilyvät erityisen rakkaina matkat, muutamat Euroopan suurkaupunkiseikkailut, ne arkiset hetket kahviloissa Au pair-ystävieni kanssa jolloin vaihdoimme näkemyksiä tai esimerksi se ilta jolloin söimme  valtavia vohveleita ystäväni kanssa ja nauroimme Brysselin yössä. Ja erityisesti muistan hetket, ilot ja naurut lapsen kanssa. Sen, kuinka luottavaisesti hän piti kädestäni metrotunnelissa, pieni ja rohkea. Ihmiset hymyilivät meille. Ja miten paljon hän pitikään saduista, junista.. 

Tuosta yllä olevassa kuvasta katsoo nyt melko pieneltä näyttävä, onnellisen näköinen tyttö. Tänä päivänä kuljin Turun kaduilla, tuolloin olin Pariisissa, feminiinisessä, kauniissa Pariisissa ystäväni kanssa. 

Turussa avautuvat uudet seikkailut, syksyn värit maalautuvat puihin ja elämääni tulee monia uusia ihmisiä. Toivottavasti eläimiäkin. Hymyillen suljen tämän sivun. 

Tasainen ropina

Sade ropisee kattoon, tasainen ropina. Ääni, jota on vaikea kuvailla.

On satanut jo kauan, yliopistolta palatessani olen iloinen, että olen sittenkin valinnut mintunvihreät Hai-saappaat ballerinojen sijaan.

Hellyttävää, vaaleaa koiraa ulkoiluttava mies pysähtyy saman katoksen alle pitämään rankkasadetta ja saa kuunnella minun ja ystäväni puhelinkeskustelua. Kun pyöräni kaatuu, kori lentää maahan ja sateenvarjonikin putoaa tielle, ystävällinen nuori pariskunta tulee auttamaan. Minä hymyilen heille aidon kiitollisena, valoisasti. Pariskunta saa hyvälle tuulelle. Miten ihania he olivatkaan!

Täällä illalla, kämpässä, kuuntelen sadetta ja kirjoitan kännykällä viestin: ikävä. Ikävä, joka tulee yhtäkkiä. Tunnistan tyhjyyden, onttouden, sen tutun tunteen nyt.

Syksy on lähtemisen aikaa, jäähyväisten, uusien tuulien aikaa. Silloin aurinko kulkee kauemmas, ummistaa silmänsä tältä pallonpuoliskolta, lehdet kellastuvat ja luonto alkaa valmistautua talveen, horrokseen. Syksyn uneliaasta tunnelmasta minä pidän. Sen sisään voi piiloutua, sen varjolla voi käpertyä viltin alle, jäädä sisälle lämpimään.

Lopettaessamme puhelua ystäväni kanssa, minä sanon lopuksi:"Nähdään taas." Tajuan lisätä kuitenkin, ettemme tulekaan näkemään, sillä hän on lähdössä kauas -  omalle seikkailulleen. Kyllä me näemme joku päivä, joku päivä näemme kyllä vaikka siihen aikaa olisikin.

Näiden mukulakivikatujen varsilla minä asun, olen muuttanut. Ajattelen pikkusiskoa ja pikkuveljeä, joka juoksi hyvästelemään kädet siipinä sivuilla iloinen nauru poskillaan. Hänelle se on vain hetki, kun lähden. Olen onnellinen, ettei hän vielä ymmärrä jäähyväisten merkitystä. Niin pienten ja luottavaisten ei kuulukaan ymmärtää, vaan leikkiä, nauraa, valloittaa leikin maailmoja. Toinen pieni siskoni sanoi, ettei aio tulla käymään. Siten hän osoitti loukkaantumisensa lähdöstäni.

Olen toki kaukana kotoani. Joku saattaa pitää sitä itsekkäänä ratkaisuna. En tiedä vielä, mikä minusta tulee, sitä en tiedä. Eräs aforismi kuului vapaasti suomennettuna näin:" Olen idealisti. En tiedä mihin olen menossa, mutta kuljen omaa tietäni."

Sade ropisee kattoon, tummat pilvet vaeltavat taivaalla, viereisen kerrostalon ikkunoista loistaa lämmin valo. Osa ikkunoista on jo pimeänä.

Pian minunkin ikkunani. Ihan pian minäkin menen nukkumaan.

Kotiinpaluu

Helteiden hellimä Itä-Suomi on kovin unelias Brysselin jälkeen. Aivan kuin maailman tahti olisi hidastunut, päivät rauhallisempia, oudon verkkaisia. Hälytysajoneuvojen ääniä ei kuulu, autolla ajaessani katselen tyytyväisen näköisiä hevosia ja lehmiä, joiden karva kiiltelee auringossa kullanhohtoisena. 

Kotiin tullessani nyrpistin nenääni ja kysyin, mikä haju tämä on, tämä paha haju. Maaseudun hajuhan se on: maan, metsän, lannan ja peltojen tuoksu. Hetkeksi unohtunut. Siihen tottuu nopeasti, nyt en enää edes huomaa hajua, ainakaan kokoaikaisesti.

Katselen marraskuuta puolen vuoden takaa. Muistelen jännitystä ja odotusta, unelman toteutumista. Hymyn, pikkusiskoni halaamisen junan portailla, kylmän tuulen, joka saatteli minut matkaan. Muistan lentomatkan, jolloin tunsin olevani vapaa, ihastelin välilaskun aikana lentokoneen ikkunasta näkyviä Saksan idyllisiä maalaismaisemia, huokaisin ihastuksesta niille. 

Au pairius oli yksi iso unelmani, ja sen toteuttaminen jännitti paljon. Haave Au pairiudesta ei jättänyt kuitenkaan rauhaan viime syksynä, kun suunnittelin ohjelmaa keväälle. Olen todella iloinen, että toteutin haaveeni, unelman. Epäröin, miten paljon epäröinkään etsiessäni perhettä ja miettiessäni muutaman perheen väliltä. Kuitenkin, tehtyäni päätöksen, sovittuamme hostperheen kanssa, että tulisin heille, minut valtasi yhtenä iltana rauhallinen varmuus, varmuus siitä, että valintani oli oikea ja päätös Au pairiksi lähtemisestä hyvä. 

Niin se olikin. Kulunut kevät oli upea, silmiä avartava, matkustelun täyteinen. Sain tutustua muihin mahtaviin Au pair-tyttöihin, ihmettelin kulttuurien ja ihmisten paljoutta, testasin erilaisia kahviloita ja ennen kaikkea sain viettää aikaa hostperheen ihanan lapsen kanssa, elää arkea hostperheessä. Olen kiitollinen, onnellinen kaikesta mitä sain kokea, ikävöin kevättä ja Belgiaa. Kuten ajattelinkin, kevät tuntuu jälkeenpäin unenomaiselta. Sellaiseltahan toteutuneet unelmat usein jälkeenpäin tuntuvatkin. 

Tällä viikolla sain sen, josta usein puhutaan. Paksun kirjeen yliopistosta. Aluksi olin vain hämmentynyt, todella hämmentynyt, sitten muistin, että teinhän minä paljon töitä, luin pääsykoeaineistoa väsymykseen asti. 

Niinpä syksy tuo tullessaan jälleen muutoksia, tuntemattoman opiskelukaupungin, hyppäyksen kaikkeen uuteen. Ei ihme, että sekin jännittää, saa pienen peruutusvaiheen päälle.

Lopulta asennoidun kaikkeen samalla tavoin kuin ulkomailla lähtemiseen: muutan, lähden matkaan avoimena, uteliaana, myös innostuneena. Uudet seikkailut odottavat, aivan pian on jo syksy, tuulee, lehdet kellastuvat ja minä pakkaan tavarani, lähden, lähden kauas kotoa. Se on uusi alku, uuden sivun alku, niin kuin siskoni kerran sanoi. 

Ja olenkohan valmis? Luulen niin. Hiljalleen minut saavuttaa sama varmuus kuin puoli vuotta sitten. Kyllä, tämä on seuraava askel. Tämän askeleen otettuani olen viisaampi, olen oppinut paljon. 

Nyt odotan hellepäivää, katselen lepäävää maalaismaisemaa, toivon hyvää mustikkasatoa ja suunnittelen tallireissua pienten, suloisten ponien luo: sen pienen kirjavan tamman ja rautiaan, liinaharjaisen ruunan luo. Vielä olen hetken vapaa. 

Kirje

Hei A, 

Istun terassilla, ulkona. Linnut laulavat, pilvet purjehtivat taivaalla, ilma on kolehko. Minua hiukan paleltaa, paitani on ohut. Siltikin haluan olla juuri ulkona ja kirjoittaa, täällä ajatukset tuntuvat selkeämmiltä. 

Puolitoistaviikkoa Belgiassa, aivan kohta taas jo Suomessa. Se tuntuu hurjalta, haikealta, surulliselta, oudoltakin. Siitäkin huolimatta, että on samalla hienoa päästä nauttimaan Suomen kesästä ja palata taas ystävien ja perheen luo. Mutta tämä on ollut upea kevät, täällä on paljon sellaista, mitä tulen ikävöimään. 

Tänään C ja B olivat minulla hoidossa. Miten, ihania, suloisia poikia he ovatkaan! Nautin heidän hoitamisestaan. Pojilla on tapana kerätä minulle kiviä koulun pihalta ja antaa ne, kun haen heidät. Tänäänkin B yllättäen kesken nukkumaan menon kaivoi taskustaan jotain, joukon harmaita, pieniä kiviä ja hän ojensi ne minulle. "Tässä, ne on sulle."

C reagoi lähtööni varmaankin jo nyt. Välillä hän on ollut suorastaan kiukkuinen, sitten välillä hän juoksee luo haluten halata, yhtenä iltana hän nojasi minua vasten ja kysyi hiljaa: " Milloin sinä lähdet taas Suomeen?" Tuntuu pahalta erota hänestä. 

- -- - - 

Viime viikonloppuna olin tosiaan Lontoossa, kauan haaveillussa Lontoossa. Tai en niinkään kauan haaveillussa, puolen vuoden ajan vain. Vastahan olin se tyttö, joka pelkäsi sinne lähtöä. Liikaa ihmisiä, liian suuri paikka, ajattelin silloin. Kahdeksan miljoonaa ihmistä ei enää tunnu kahdeksalta miljoonalta, olen tottunut väenpaljouteen. 

Niin, olen jossain määrin eri ihminen kuin silloin. Toivon, etten kadota herkkyyttäni, sillä sellainenhan minä ennen kaikkea olen. 

Taivaalla näkyy lentokoneita, kaukana, valkoisina viivoina. Ne näyttävät onnellisilta, kevyiltä, painottomilta.. 

Muistatko päivän viime vuodelta, sen illan ja yön kesän alusta, jolloin ajoimme autolla, sinun juhlasi olivat  ohi, ilta oli kaunis ja viileähkö? Minä kai olisin voinut itkeä, mutta en itkenyt kuitenkaan vaikka minulle se kaikki oli katkeransuloista. 

Me uimme, siskoni ja minä, eikä vesi edes ollut kylmää. Minä en olisi halunnut olla järkevä, olisin halunnut valvoa, valvoa, nauraa, elää, rakastaa. Me soitimme K:lle ja mietimme, mitä tekisimme kesällä. Mitä vain, ajattelimme silloin, nauroimme puhelimeen. 

Tulevana syksynä voi tapahtua melkein mitä tahansa. Kaikki on vielä avoinna. 

Sinä toteutit yhden ison unelman ja minä tämän, unelman Au pairina olosta. Haluaisin toisaalta yhä olla se tyttö, joka haaveilee samalla kun jännitys kipristää vatsasta. Olin lapsi vielä silloin. 

Sillä mitä tapahtuu sitten kun unelmat ovat toteutuneet? Silloin täytyy etsiä uusi, uusia. Mistä sinä haaveilet juuri nyt, mitä haluat elämältä? 

Kun lähden täältä Belgiasta, mietin, sulkeutuuko jokin ympyrä samalla. Mutta ehkäpä ei sulkeudukaan, ehkäpä tämä kevät on avannut enemmänkin uusia ovia. Niin se on. 

Mitä me tekisimme tänä kesänä? 

Tärkeintä ettemme koskaan pelkää nauraa, elää, unelmoida. 

---------

Kahviloita Brysselissä

Rakastan kahviloita! Tunnelmallisten, uusien paikkojen etsimistä ja testaamista, jutustelua teehetken parissa. Ei siis tarvitse enää ihmetellä, mihin rahani hupenevat.. ;) Näitä Brysselin lukuisia kahviloita tulee kuitenkin Suomessa ikävä, joten nautin niistä vielä kun olen täällä. Ruokakuvauksesta inspiroidun erityisesti, niinpä kerron teilla kokemuksiani muutamista testaamistani kahviloista.

Or coffee

Le pain Quantidien
Rue des Tongres 71, 1040 Etterbeek, Belgia

Ihastuttava, kaunis kahvila hyvälllä sijainnilla. Tämä on juuri sellainen tunnelmointipaikka, yksi viihtyisimmistä paikoista, joissa olen täällä käynyt. Kahvilan hinnasto on hiukan kalliimpi, mutta paikka on kokeilun ja useammankin arvoinen, täällä olisi mitä ihanteellisinta lukea romaania ajan kanssa tai opiskella tee- tai kahvikupposen äärellä tai nauttia kiireettömästä kahvihetkestä ystävän seurassa.

Le pain Quantidien, teetä ja vadelmatorttua , ystävälläni oli marjaista juustokakkua.

Au Vatel 
Konditoria, leipomo, teehuone.
Place du Jourdan 27,
1040 Etterbeek

Viihtyisä kahvila/teehuone Place du Jourdanin aukiolla, edullisia ja hyviä lounaspatonkeja.

Or Coffee 
Auguste Ortsstraat 9 I, 1000 Brussel, Belgium

Tämän hetken suosikkikahvilani. Tunnelmallinen paikka keskeisellä sijainnilla,  ilmainen Wifi-yhteys ja pehmeä, kiva sisustus. Erikoistunut erityisesti kahviin, ja siskoni arvioi maistamansa kahvin parhaimmaksi koskaan. Itse en kahvista välitä, joten olen maistanut täällä suklaamaitoa, joka on todella herkullista näin suklaan ystävänä. Kahvilassa myydään erityisen hyvän kahvin lisäksi muun muassa monipuolisia bageleita, ja ne ovatkin hyvä, maistuva vaihtoehto lounaaksi. Bagelien lisänä tulee pieni salaatti, ja hintaa bagel & suklaamaito kombinaatiolle on minulla tullut hiukan päälle kymmenen euroa, ei mahdoton hinta lainkaan, sillä molemmat ovat todella hyviä! Kaiken lisäksi asiakaspalvelu on hyvää. Huomionarvoista on se, että kahvilassa voi maksaa vain käteisellä, joten varaa käteistä kahvilassa vierailuun. Käteistä tarvitaan hyvin monessa muussakin kahvilassa Belgiassa.

Ystävälläni lohibagel, minun bagelissani muun muassa kinkkua ja tomaattia. 

Omenaa, hunajaa, vuohenjuustoa, siemeniä, nam! 

Kuuma Tummasuklaamaito

Paul 
Paul on ranskalainen kahvilaketju, jonka tunnelmallisia, kutsuvia kahviloita/leipomoita on monissa paikoissa ympäri Brysseliä. Muutaman kerran olen Paulissa käynytkin, miellyttävän, pehmeän sisustuksen keskellä onkin kiva rentoutua kahvin tai teen ääreen. Paul ei kuitenkaan ole saanut ihastumaan kahvilaketjuun syvemmin, ehkäpä juuri ketjukahviloiden puuttuva yksilöllisyys saa minut mieluummin suosimaan pienempiä, yksittäisiä kahviloita.


Parlor Coffee
Chaussee de Charleroi 203
1060 Saint-Gilles, Belgium

Uusin kahvilatuttavuuteni. Tätä paikkaa testasin Au pair-ystäväni kanssa viime perjantaina, sillä tämä on hänen suosikkipaikkansa Ja ei suotta, ihastuttava paikka, persoonallinen tunnelma ja hyvät, maistuvat leivonnaiset ja monipuolinen juomavalikoima! Kahvilassa oli rauhallista ja rentouttavaa, se tarjosi ihanan, kiireettömän jutteluhetken leivonnaisten äärellä, suojassa Brysselin liikenteen melulta. Tämäkin kahvila on erikoistunut kahviin, kuten nimestä saattaa päätellä. Hieno, uniikki paikka, tämä pääsi kyllä heti minunkin suosikkeihin!

                                                                       

Kahvilaa sisältä, me olimme pienellä, viihtyisällä terassilla

 

Suussa sulavaa raparperipiirasta :) 

Kahviloissa kiinnitän erityisesti huomiota kolmeen asiaan: asiakaspalveluun, leipomuksiin ja juomiin sekä yleiseen tunnelmaan ja sisustukseen. Sisustushan on erityisen olennainen asia kahvilassa, sen avulla voidaan luoda aivan omanlaisiaan maailmoja ja tunnelmia. Usein ne erityisen kivat, selvästi kahvilan ulkoasuun panostaneet paikat ovat muutoinkin hyviä paikkoja, sillä harvoinhan panostus jätetään sisustuksen tasolle. 

• Tässäpä esittelin muutamat minulle mieluisimmat kahvilat kokemuksineen, arviot eivät tosiaan ole objektiivisia, mutta ehkäpä niistä on iloa jollekulle Brysselissä vierailevalle. Vielä ehtisin muutaman kahvilan testaamaan tämän puolitoistaviikkoisen aikana, vinkkejä otetaan siis vastaan! :)  Hui, vain puolitoista viikkoa, se on tosiaan vähän. 

Cologne

Herätykseni soi kaksikymmentä yli neljä sunnuntaiyönä, oloni oli uninen ja väsynyt, mutta kumman helposti silti heräsin, pakkasin tavarat  ja sain itseni valmiiksi. Kesäyö oli lämmin ja rauhallinen, olipa hassua kulkea puiston läpi yöllä, jolloin vain lintujen äänet kuuluivat muutoin hiljaisessa ympäristössä.

Mutta niin, lähdimme Saksaan, Kölniin Megabussilla kolmen Au pair-tytön voimin. :)

Aamu Kölnissä 

Perillä Kölnissä olimme jo yhdeksältä aamulla. Kaupunki tuntui vielä nukkuvan, ympäristö oli seesteinen aamuauringon lämmössä. Kävelimme useiden leipomoiden ohi, ja niiden sisällä useat ihmiset olivatkin ostamassa tuoretta leipää aamupalalle.

Pitihän meidän maistaa saksalaista makkaraa :) 

Kölnin tuomiokirkko oli hieno, tai sanoisinko vaikuttava, massiivisen kokonsa myötä. Sisältä se oli kuitenkin yllättävän tavanomainen.

Sunnuntai oli aurinkoinen - ja kuuma. Nautimme päivästä, kävimme "lukkosillalla", jossa yksi mies etsi jotakin kadonnutta lukkoa etsintäänsä syventyneenä, huolestunut ilme kasvoillaan, tutustuimme Kölnin tuomiokirkkoon, valokuvasimme, ihastelimme Reinin näkymiä joen yli kulkevan kondolihissin kyydissä ja katselimme, kun ihmiset grillasivat ja nauttivat picnicruokaa Reinin vierustalla sijaitsevassa puistossa, usein koko perheellä.

Köln oli hyväntuulinen, ihmiset siellä olivat kesätunnelmissa ja sen lisäksi sain huomata, että Saksa on halpa. Etenkin kosmetiikassa sen huomasi: ostin pienen muotovaahtopullon viidelläkymmenellä sentillä.

Meillä oli ihana, rento päivä. Saksaan matkustaisin mielelläni uudestaankin, ehkäpä paljon kehuttuun Berliiniin, sitten joskus.. :)

Satulinnaa muistuttava kirkko  

Ilta-aurinko ja Rein 

Sadepäivä, teetä

Katselen iltateen äärellä ulos; taukoamattoman oloista sadetta, naapurien ihastuttavia, vanhoja, vastapäisiä asuntoja. Olen hetkonen sitten käynyt lenkillä, juossut sateessa itseni märäksi muutamien muiden lenkkeilijöiden joukossa. Kesäsade ei onneksi ole kylmä, lempeästi se valui poskiani pitkin, kasteli hiukseni.   

Päivä on ollut harmaa ja olemme olleet lapsen kanssa sisällä leikkimässä. Sade ei hellittänyt kuin hetkittäin. Meillä oli hieno päivä, rakensimme junarataa, pelleilimme, luimme sadun ennen päiväunia. Tavallista, mutta siksi niin ihanaa. Kun hän spontaanisti halasi minua, tai kun hän nauroi keittiössä kohoavalle taikinalle, ajattelin, tiedän, että minulla tulee häntä kova ikävä. Tunnen sen jo nyt. 

Siinä juodessani kuumaa teekupillista, ajattelin, että nauti, nauti tästä vielä. Kohta aika loppuu, liian pian. 

Sillä arjen keskelle piiloutuu onni. Päivien arkipäiväisyyksissä on tuttuutta, turvallisuutta, josta tulisi muistaa myös nauttia. Täällä Brysselissä elämä on asettunut uomiinsa, olen ollut ja olen onnellinen täällä. Kotiutuminen vei toki aikansa: muistan sen kolkon tyhjyyden iltaisin ennen nukahtamista pahimman Suomen kaipuun aikaan, tai sen raastavan, rikkinäisen olon, itkun, joka ei olisi loppunut lainkaan silloin kun siskoni lähtivät Belgiasta.

Nyt tämä kaupunki on kodikas. Koti-ikävä ei juuri vaivaa ja suhteellisen tiiviin yhteydenpidon ansiosta perhe tuntuu olevan koko ajan lähelläni. 

En haluaisi lähteä täältä ensi kuun alussa, vaikka samaan aikaan vahva tunne sanoo, että on aika palata Suomeen. Olen ollut kauan erossa perheessä ja ystävistä, ja myös tulevassa syksyssä on järjesteltävää.  Samalla kotiinpaluu on muutos, ja se ei välttämättä tule olemaan aivan mutkaton. Suomeen palaaminen ei ole välttämättä helppoa. 

Mutta niinpä se, mitä voin tehdä, on nauttia hetkistä, päivistä, tästä Au pair-aikani viimeisestä kuukaudesta. Olen viihtynyt paremmin kuin olisin voinut kuvitellakaan ja olen kiitollinen siitä. Tämä on ollut upea, hieno kevät. 

Ja vaikka haikeus valtaa minut jo ennen jäähyväisiä, se saakin olla niin. Sellainen ikävöijä olen ollut aina. 

Toivon painavani mieleeni tämän kevään, arkipäiväiset hetket, ne hienot ja myös vaikeammatkin. 

Juuri nyt elämä on kaunis, haikeudenkin lomassa. 

Mansikoita markkinoilta

Musiikin fiilistelyä, tuoreita mansikoita, hiukan stressiä tulevista ranskan kurssin kokeista.. Ja kaikesta huolimatta hienoa olla Brysselissä taas!

Rehellisesti sanottuna perjantai-iltana en olisi malttanut, halunnut lähteä Suomesta ollenkaan. Tärkeiden, rakkaiden ihmisten keskeltä lähteminen ei ole koskaan helppoa. Mutta nyt tuntuu mahtavalta olla täällä taas, siirryin Helsingin sateesta Brysselin lämpöön, ja pienestä kotikylästä tänne suurkaupungin monikulttuurisuuteen.

Hiukan vanhempi kuva Bruggestä

Erilaisten ihmisten paljous on yksi niistä tämän kaupungin piirteistä, joista erityisesti pidän. Minusta se on virkistävää, piristävää, on helppoa olla oma itsensä suuressa itselle tuntemattomien ihmisten joukossa. Olen myös niin utelias, että on hauska kohdata jatkuvasti erilaisia ihmisiä. Suurkaupungeissa on helppo hengittää, sanoi joku tunnettu näyttelijä jossakin lehdessä joskus, ja olen samaa mieltä.

Brysselin ihmisvilinä on toki myös osaltaan kaupungin huono puoli, kaikille meistä suurkaupungit eivät sovi. Tänne lähtiessäni pelkäsinkin, kuinka osaan olla täällä kaiken ihmisjoukon keskellä. Hyvin olen osannut. Kaipaan kyllä rauhaa ja hiljaisuutta ajoittain, ja kaupungin ärsyketulva stressaa minua tiedostamattomasti. Luontoa ja rauhaa kaivatessani voin kuitenkin mennä puistoon rauhoittumaan ja niin, tästä kaupungista on tullut puolen vuoden aikana kotoisa, tuttu.

Kävimme kaverini kanssa Gare du Midin markkinoilla, minä kävin siellä ensimmäistä kertaa. Ihmisiä oli paikalla todella paljon, kauppiaat huutelivat tarjouksia ja me yritimme puikkelehtia siellä kaiken sen melun, ihmisvanan ja myytävien vaatteiden ja elintarvikkeiden seassa. Ympäristön kaottisuudelle saattoi hymyilläkin, hiukan nauraa, ja hintoja vertailtualtuamme mukaan tarttui ainakin omenoita, kiivejä, banaaneja ja yksi kokonainen, vielä kypsymistä tarvitseva ananas. Rakastan tuoretta ananasta, se on vain niin hyvää! ;)

Pääsykokeet olivat ja menivät, nyt odottelen heinäkuun alussa tulevia tuloksia. Vaikeaa sanoa, kuinka kokeet onnistuivat tai eivät onnistuneet, mutta ainakin ensimmäiseen hakutoiveeni, Turun, aineiston lukemiseen panostin todella. Siksipä oloni oli melkoisen yllättynyt, kun Turun kokeessa kysyttiin jotain aivan muuta kuin mitä olisin osannut odottaa. Sanoinkin kaverilleni, että kirjoitin varmaankin elämäni huonoimman esseen. Noh, maltetaan odottaa vielä. Olen aina ollut varsin kriittinen omille kirjoituksilleni.

Tulevaisuus on avoin, koulupaikka vielä kysymysmerkki, mutta oloni on toiveikas, levollinen. Nyt aion nauttia viimeisistä ajoista, päivistä Belgiassa, ja muistan, että mikään ei koskaan oikeastaan lopu, koska samalla aina jokin uusi alkaa.

Pieni ihminen

Kun keinot ovat lopussa, suostuttelutaidot ruosteessa, kokeilen tapaa erilaista.

Polvistun hänen tasolleen, sanon olevani hevonen. Tule selkääni pieni ihminen, hevonen puhelee.

Ja pieni ihminen tulee, pyyhkii vastarinnan kyyneleet, kapuaa selkään, istuu väsyneenäkin innoissaan,
hymyillen. 

Sitten hevonen toivoo lapsen etsivän mieluisan sadun. 
Satu löytyy ja hevonen lukee sen. Hän kuuntelee levollisena, silmissään jo tulevat unet.

Hetkisiä myöhemmin huoneesta kuuluu vain tasainen tuhina. Nukkuvan lapsen rauhallisuutta, kauneutta hetken katseltuaan hevonen jättää varovaisesti oven raolleen. 

Hevonenkin voisi nukahtaa,
mutta siihen tarvittaisiin nukkumatti. 

Useampia. 

Polkuja

Hyvää kuuluu blogin hiljaiselosta huolimatta. Sadetta, kauppareissu, musiikkia, opiskelua. Sitä tämäkin aamu on sisältänyt, niin kuin lukuisat aiemmatkin aamut viime aikoina. 

Tällä hetkellä kaikki tarmo, tahto suuntautuu tuleviin pääsykokeisiin, joihin on aikaa vain hetki, pelottavan vähän. Voi kuinka toivonkaan, että aika on ollut riittävä. Toivon, niin paljon toivon, että ehdin oppia materiaalini tarvittavan hyvin. Sitä on melkein mahdoton vielä tietää. Parhaani teen, sen todella aion tehdä. 

Unelmat ja todellisuus. Olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää, miten erilaisia ne kaksi ovat. Ne saavatkin olla. Olen unelmoija, ja kai juuri siksi pidän tarinoista, sillä niissä kaikki on mahdollista. Kauniimpaa. 

Au pairina olostakin haaveilin kauan, se oli iso unelmani, joka ei syystä tai toisesta jättänyt minua rauhaan viime syksynä. Yleensä isoista unelmista en osaakaan päästää irti, haluan toteuttaa ne, vaikka järki taistelisikin vastaan.

Kuvittelin kaiken täällä Belgiassa erilaiseksi.
Ja kuitenkin tämä on ollut todella ihanaa aikaa. Erilaista kuin haaveissa, mutta todellista, onnellista. Maailma on avautunut eteeni uudella tavalla. Enää en pelkää ollenkaan niin paljon, olen rohkeampi. 

Millaista onkaan palata kotiin lähes puolen vuoden jälkeen? Vaikea kysymys. 

En ole voinut unohtaa pikkuruista kotikylää, en tuttuja peltoja, maaseudun verkkaisuutta, jopa lannan hajua. En sitä, kuinka kuljin peltoreittejä tuuli, kännykän musiikki ja ympäristön rauhallisuus seuranani. 

On mahtavaa nähdä kaikkia rakkaita pitkästä aikaa. Samalla se on hiukan outoakin, jännittävää. Ovatko he muuttuneet, olenko minä muuttunut? Olenhan minä, ja ovat varmasti hekin. Millainen tärkeiden,tuttujen ja samalla muuttuneiden ihmisten kohtaaminen tulee olemaan, sen näen pian. 

Pääsykoestressiä helpottaa lenkkeily ja kaunis, vehreä puisto. Yhtenä iltana ajattelin ensin juosta, mutta tunsin oloni vain surulliseksi ja väsyneeksi, voimattomaksi. Päätinkin sitten vain kävellä reippaasti, rauhoittua. Kuljin sateisessa puistossa kiireettä. 

Aurinko esittäytyi pilvien takaa tuoden kullanhohtoista väriään puiston ylle. Sen lempeät säteet loivat kuin käytävän, portin eteeni, kun laskeuduin puiston portaita alaspäin. Silloin ajattelin, että kyllä, kuljen oikeaa tietä pitkin. Lopulta asiat järjestyvät. 

Jälkiä hiekassa

Kokonainen. Puolikas.

Jälkiä hiekassa,
jälkiä, jotka pyyhkiytyvät pian pois.
Heiluva heinä,
vaatimaton, oljenkeltainen.
Purjehtivat pilvet, 
kasaantuvat kerroksiksi,
muodostaen merkillisiä kuvioita.
Yksin olo vai yksinäisyys,
hippusen kai molempia? 

Rannalle ajautunut kaisla kutittaa,
kivi on kova allani,
tuuli sekoittaa hiukseni,
tekee ne takkuisiksi. 
Ei epämukavuudella, karheudella ole väliä, 
kun kuulen oman ääneni,
luonnon äänet..

Kello on pysähtynyt tähän, 
tikittää samat sekunnit uudestaan 
sillä  ranta, luonto on muuttumaton.

On hyvä olla hiljaa

Ajatuksia, tunnelmia: päivä Tukholmassa

Elän unelmaani juuri nyt. 

Vaikka ikävöisin muualle, ystäviäni ja perhettäni, haluaisin muistaa, että tässä on aika, josta olin haaveillut kauan. 

Maanantaipäivän vietimme Tukholmassa, kiertelimme kaupunkia kiireettömästi ja valokuvasimme. Tukholman vanha kaupunki on todella viehättävää seutua, siellä voisi viettää pidemmänkin ajan.

Kun istuimme Tukholmassa meren äärellä, kertasimme hiukan mennyttä vuotta. Viime syksynä soitin ystävälleni ja kysyin, lähtisikö hän au pairiksi kanssani. Yksin lähteminen tuntui siinä vaiheessa liian hurjalta. Silloin ehdotus jäi kuitenkin ajatuksen ja pienen suunnittelun tasolle.

                                                                 

Siellä me istuimme yhdessä ja muistelimme hiukan aikaisempia aikoja. Molemmat ovat nyt omilla poluillaan. Minä vietän juuri aupair-aikaani Belgiassa, ystäväni on Ruotsissa tämän kevään, tosin ei au pairina, mutta ulkomailla kuitenkin. Haaveista tuli lopulta totta, ja sitä ei joka hetki muistakaan.

Oikeastihan kuluneena vuonna on tapahtunut hirmuisesti, aika on kasvattanut minua. Kokemuksia, vaikeuksiakin olen kohdannut, mutta lopulta niistä selvinnyt perheeni ja ystävien tukemana. Ongelmat avaavat silmiä, opettavat sisua ja periksiantamattomuutta. Olen nyt rohkeampi, itsenäisempi, ja saanut kokea täällä upeita hetkiä, nähdä hienoja paikkoja ja kohdata uusia ihmisiä.

Toisinaan kuulee sanottavan, että onnellisuus on päätös.

Siinä voi olla paljonkin totta.

                                   

                             

                                

Pääsiäinen Uppsalassa

Lentokoneella voi matkustaa niin nopeasti, että siirtymiä on suorastaan vaikea käsittää. Olin hetken pohjolassa, melkein Suomessa, mutta en aivan kuitenkaan. Vietimme kiireettömiä, aurinkoisia pääsiäispäiviä ystäväni kanssa Uppsalassa. Söimme hyvin, juttelimme paljon, valokuvasimme ja nautimme lomasta.

Uppsala oli kaunis, viehättävä kaupunki. Tunsin olevani maalla, vaikka olin suhteellisen isossa kaupungissa Ruotsissa. Nautin kaupungin uneliaasta tunnelmasta, olen kaivannut rauhaa enemmän kuin olen huomannutkaan. Olenhan lähtöisin pikkuruiselta paikkakunnalta, joten siirtyminen pienestä suomalaiskylästä Brysselin suurkaupunkiin ei ole luonnollisestikaan ollut täysin ongelmaton. Luonto ja eläimet ovat minulle tärkeitä, niitä olen ikävöinyt  huomaamattani paljon.

                                       

Uppsalan tuomikirkko, josta löytyy myös Kustaa Vaasan hauta 

                                         
Kun kuuntelin nauravaa, rupattelevaa ruotsalaisseuruetta Arlandan kentällä kahdelta yöllä, ajattelin, että ruotsalaisuudessa ja suomalaisuudessa todella on eroja. Sen huomasi kaikkialla. Ruotsalaiset vaikuttavat positiivisemmilta ja itsevarmemmilta kuin suomalaiset, tyylikkäitäkin he ovat. Sievä maalaisromanttisuuskin näytti olevan ruotsalaisten mieleen, sisustuksessa ja taloissa ainakin.

                                                     

Pääsiäisenä on ihana kokata hyvää ruokaa, ja sen todella teimme. Niinpä lisään lopuksi vielä muutaman ruokakuvan viikonlopulta.

Mangorahkaa ja teetä 

Seljankukkalimpparia

Pariisi: Eiffel-torni

Aikaisemmin lupailin postauksia Pariisista, ja tämä hetki on oikein hyvä pieneen muisteluun viikonloppureissusta.

 
Eiffel-torni 

Eiffel-torni vaati kahden tunnin jonotuksen, sillä ylös Eiffelille suunistavia ihmisiä oli paljon jo heti aamupäivästä. Odotus kuitenkin palkittiin, sillä näkymät olivat upeat aurinkoisena kevätpäivänä! 
Eiffelistä on puhuttu paljon, ja sen siluettiin törmää monessa paikassa, joten minulla oli suorastaan epätodellinen olo Eiffelillä ja sen lähistöllä. 

     

 Eiffel-tornilta laskeuduttuamme söimme lounasta tornin ympäristön puistossa, ja sen jälkeen suunnistimme kävellen kohti Riemukaarta ja Champs Elyseeta, valtavaa ostoskatua.

 

Taiteilijat Seinellä

Ylittäessämme Seineä, huomasimme sillalla kaksi taiteilijaa, jotka olivat syventyneinä työhönsä. Minä olin aivan innoissani, se näkymä oli jotain sellaista boheemia, taiteellista Pariisia, josta erityisesti pidän. Tämä yllä oleva kuva on luonnollisesti suosikkini kaikista Pariisissa ottamistani valokuvista, tätä katsoessa haluaisin heti Pariisiin, niin ihana tämä kuva mielestäni on.

20v.

Eilen oli syntymäpäiväni, täytin 20 vuotta. 20 vuotta, se tuntuu paljolta, vaikka kaverini sanoi, että ihan nuorihan se vasta on. Niin, niinhän se on, aika vain on mennyt todella nopeasti. Ja vaikka teinivuodet alkavat olla takanapäin, vielä saa olla huoleton ja höpsö. Ettei sitten myöhemmin kaduta..  ;)

Ihana ilta kahden mahtavan tyttösen kanssa, kiitos <3 

                                                                   

                                                                         

Siinä on kermavaahtomansikkasuklaa "Kakkuvohveli"

Eilen mietin monia asioita, perhettä, tulevaisuutta, hetkessä elämistä. Haluan nauttia, tarttua hetkiin. Muistaa antaa myös itselle hetkiä, jolloin vain on, ei mieti tai pohdi mitään suuremmin. 

Ja juuri nyt mietin myös, mitä kaikkea rakastan. Rakastan niin monia asioita. 

Aurinkoa. Luontoa. Eläimiä. Hevosia, upeita eläimiä, joilla on suuri sydän ja herkkä ja voimakas luonne samaan aikaan. Iloisia yllätyksiä. Vapautta. Tunnelmallisia, kauniita hetkiä. Aamukasteen viileyttä paljailla varpailla kesäaamuisin. Villiä riemua. Onnellisen lapsen hymyä. 

                                                         

Ja etenkin rakkaita. Kaikkia heitä, ystäviä ja perheitä. Ystävät ja perhe ovat täällä ulkomailla paljon ajatuksissa, ja olen ikävöinyt paljon enemmän kuin olisin koskaan arvannut. Nyt tiedän, mitä ikävä on. Se on tyhjyyttä, merkillinen ontto olo siitä, että on kaukana niistä ihmisistä, joita eniten rakastaa. Kaipuuta, unia perheestä ja ystävistä. Toisaalta se on myös rakkauden tunnetta, kyyneleitä ja hymyjä samanaikaisesti. 

Minulla on ihana perhe, ja upeita ystäviä. Rakastan teitä, rakkaat, ilman teitä maailma ei voisi olla samanlainen: miten yksinäinen, orpo silloin olisikaan.  

Kiitos, että olette olemassa.